Oinakka-ajoissa keskipitkän matkan SM-kisoissa maaliskuussa 2009. Kuva (c) Kari Yliräisänen

Piilopoluilla asustelee yhteensä kuusitoista kulkijaa. Lapinporokoira Viiru oli ensimmäinen, joka jakoi polun kanssani, ja nyttemmin joukkoon ovat liittyneet myös 11 siperian- ja 3 alaskanhuskya sekä australiankelpie Pate. Unelma pohjoisista roduista ja siitä omasta valjakosta on vihdoinkin toteutunut.

Viiru on 10 -vuotias, varsinaisesti ensimmäinen oma harrastuskoirani. Olen aina ollut pohjoisten rotujen ystävä, jotenkin ne vain ovat tuntuneet niin ”omilta”. Etsiessäni itselleni sopivaa rotua kävin läpi laajan valikoiman erilaisista palveluskoirista aina noutajiin ja spanieleihin saakka. Eräänä päivänä kirja aukesi lapinporokoiran kohdalta ja siihen se myös jäi. Olin oman rotuni löytänyt, ja mitä enemmän siitä luin, sen varmempi olin. Pohjoinen terverakenteinen paimenkoira tarkkaavaisine pystykorvineen ja viisaine tummine silmineen oli tullut jäädäkseen…

Keväällä -99 löysin viimein mielestäni sopivan pentueen ja juhannuksena meille sitten muutti pieni, hyvin eloisa lappalaiskoiran alku. Pentu sai nimekseen Viiru otsassaan olleen valkean piirron mukaan.

Näinä yhteisinä vuosina Viiru on varmasti opettanut enemmän minua, kuin minä sitä. Kaikenlaista ollaan yhdessä tehty, tokosta ja agilitysta palveluskoiralajeihin ja retkeilyyn saakka. Näistä ehdottomasti rakkain meille molemmille on viimeksi mainittu – mehän voisimme kulkea päiväkausia metsissä keskenämme kaipaamatta mitään muuta…

Viirun myötä tutustuin pohjoisiin rotuihin entistä enemmän – ja myös ihastuin aina vain pahemmin. Niissä on jotain sellaista hyvin alkukantaista, mitä mistään muista koirista en ole löytänyt. Ne kuuluvat sinne, missä revontulet öisin tanssivat tummalla taivaalla pakkasen paukkuessa ja lumen hohtaessa puhtaan valkoisena. Se rauha, mikä noissa tummissa silmissä asustaa, on jotain hyvin kadehdittavaa. Ne ovat sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa, kun pääsevät toteuttamaan tehtävää, jota varten ne on luotu. On sitten koirasta itsestään kiinni, onko tuo tehtävä hirvien haukkuminen, porojen paimennus vai reen vetäminen.

Jossakin vaiheessa – taisi olla keväällä 2003- kävi sitten niin, että vanhempani tekivät kohtalokkaan virheen ja antoivat minulle syntymäpäivälahjaksi kauan haaveilemani koiravaljakkoajelun. Siltä tieltä ei enää ollut paluuta… Kaikki vain loksahti paikalleen, eikä muuta enää tarvittu. Olin toisen oman rotuni löytänyt.

Unelma rekikoirista alkoi pala palalta toteutua… Viti oli huskylauman ensimmäinen, ja jo lähdöstä tiesin, ettei todellakaan viimeinen, jäsen. Opiskeluni Kannuksen kennellinjalla veivät minut syvemmälle koirien ja koiran koulutuksen maailmaan, ja yhä vahvemmin tiesin, mitä halusin. Osana opintojani lensin syksyllä 2005 Minnesotaan, Yhdysvaltoihin Jennifer ja Blake Frekingin Manitou Crossing- kenneliin. Alun perin kahden kuukauden mittaiseksi kaavailtu harjoittelu venähtikin kuin vahingossa kuudeksi kuukaudeksi :) Kokemuksena talvi oli käsittämättömän hieno. Ajoin myös ensimmäisen rekikoirakilpailuni USA:ssa, kyseessä oli noin 220 kilometrin mittainen Beargrease Mid-Distance -kisa. Jen ja Blake osallistuivat molemmat pidemmälle matkalle (noin 500 km) sijoittuen toiseksi ja kolmanneksi, ja minä lyhyemmällä reitillä yhdenneksitoista (38 osallistujaa).

Eihän sieltä Minnesotasta tietenkään ilman koiria voinut palata takaisin, ja niinpä Siren, Shiloh, Agon ja Noki liittyivät joukkoomme. Sittemmin olen tuonut vielä Kennan Norjasta, ja nyt uskon käsissäni olevan sellaiset kantakoirat, joita olen etsinytkin

Vitin pennut vajaan kuukauden ikäisinä.

Ensimmäinen pentue näki päivänvalon toukokuun viides päivä 2007, kun Viti synnytti Agonille viisi reipasta pientä rekikoiran alkua. Pennuista Flamja, Frigga, Ruu ja Fenris jäivät kotiin kasvamaan, ja ilokseni voin todeta riiviöistä kasvaneen omiin tarpeisiini erinomaisia rekikoiria. Pikkuisia tulee Piilopoluille syntymään melko harvakseltaan, sillä tarkoitus on kasvattaa pentuja lähinnä omaan tarpeeseen. Itse pidän kasvatustyössä palkitsevimpana pentujen kehityksen seuraamista pienistä, suloisista taaperoista aikuisiksi, työhönsä intohimoisesti suhtautuviksi rekikoiriksi. Ja se etuoikeus, että saa olla pentujen mukana koko sen matkan, tukemassa, ohjailemassa ja kannustamassa oikeaan suuntaan. Jokainen koira on yksilönä minulle äärettömän tärkeä ja rakas, ja vaikka moni saattaakin ajatella, voiko kuuteentoista koiraan mitenkään kiintyä yhtä voimakkaasti kuin yhteen, voin kertoa, että kyllä. Me olemme tällä polulla yhdessä, koirani ja minä, ja aika näyttää, mihin se meidät vie…